Omakuva

 


Autolla Unkariin –
nelikymppisten riemuloma

 

Esihistoria

Árpádín ja Rózan kanssa

Kaikki alkoi siitä, kun Vuorelan ala-asteen opettaja Matti Manninen keksi 80-luvulla, että lähdetäänpä leirikouluun Siilinjärven ystävyyskaupunkiin Hajdúböszörményiin keväällä 1990, kun hänen silloinen luokkansa päättää ala-asteen. Yhteydenpito retkikohteeseen, joulukuusenmyynti ja muu rahankeruu loi vahvaa yhteishenkeä luokan oppilaiden vanhempien kesken. Matka toteutettiin, hoidettiin myös unkarilaisten vastavierailu kahta vuotta myöhemmin.


Jäi kaiho ja ystävyyssuhteet. Innokkaimmat perustivat opintokerhon, jossa paneuduttiin sukulaiskansamme historiaan ja opiskeltiin kieltäkin. Heräsi myös ajatus lähteä taas paikan päälle. Ajankohdaksi sovittiin kesä 94 'juhannukseksi kotiin' -ajoituksella, ettemme jäisi keski-eurooppalaisten lomakauden jalkoihin. Tarkoituksena oli kiertää tapaamassa hajallaan asuvat ystävämme ja vielä nähdä vähän muutakin, ja kun lähtijöiden joukko oli erinäisten esteiden vuoksi supistunut kuuden hengen rautaiseen ydinryhmään, katsoimme parhaaksi ja edullisimmaksikin vuokrata matkailuauton Suomesta ja ajaa Baltian kautta edestakaisin. Matkan kestoksi sovittiin 12 vuorokautta.

Kommelluksia ja passirumbaa

Lauantaina 11.6. pakkasimme automme ja starttasimme klo 9.59, kapteeni itse uhrautui ottamaan ensimmäisen ajovuoron. Sekamelska oli vielä kaamea tavaroiden etsiessä paikkojaan eikä väki ollut tottunut autossa asumiseen, niinpä ensimmäisessä kadunkulmassa Krisse lensi nurin lattialle kaapin ovi kourassaan. Hetkeä myöhemmin ajoin harhaan kotikylässäni, kuski raukka kun ei ollut koskaan ennen kääntynyt Vuorelan pohjoisesta liittymästä Kuopion suuntaan! Ysitien varrella tankkasimme juomavesikanisterit kirkkaasta lähteestä, ja vesi sitten palvelikin varsinaisena autojuomana koko viinimaahan suuntautuneen matkan ajan.


Tallinnassa klo 21 tankkasimme sataman bensa-asemalla 60 litraa 95E:tä, joka maksoi n. 1.90 fim/l. Virossa kukkivat hevoskastanjat, sireenit, pihlajat, koiranputket, niittyvillat. Pärnua lähestyessämme huomasimme, ettei auton lämmityslaitteesta tule lämpöä, myös sisävalot paloivat milloin lystäsivät. Ajoimme Nesteen bensa-aseman pihaan ihmettelemään, ja kun emme tulleet hullua hurskaammiksi ja yö pimeni, jäimme nukkumaan. Kuusi henkeä koisi niin mukavasti, että suuntasimme taas tielle vasta klo 4.30, vaikka kippari oli päättänyt ylösnousun ajaksi kello 3.00.


Latvian bensa-asemalla Voi meitä kokemattomia! Meillä on tarkat tiedot Nesteen asemien sijainnista, mutta ajamme ohi kun menovettä vielä läikkyy tankissa runsaasti. Useimmat bensa-asemat eivät myy 92:sta vahvempaa ainetta ja joudumme pulaan bensiinin vähetessä. Aikaa tuhraantuu etsiskelyyn ja hintaneuvotteluihin maksaessamme dollareilla miellyttävän muovirahan sijasta.


Liettuan ja Puolan välisen rajan ruuhkien takia matkustamme Venäjään kuuluvan Kaliningradin kautta. Alueesta meillä ei ole karttaa, vain kahden sentin levyinen kaistale 10-vuotiaassa koko Euroopan kartassa. Mutta meitähän ei pelota, karttapahasen mukaan siellä on vain noin kolme tietä. Kaupunkiin pääsimme vaivatta, mutta sieltä ulosajo oli tuskan takana. Se on iso kylä, paljon ihmisiä ja runsaasti raitiovaunuja sekä muuta liikennettä. Risteilimme kaupungin laidalta toiselle edestakaisin, kun tienviittoja ei ollut ensimmäistäkään ja kielivaikeudet hankaloittivat kyselyä. Ystävällinen nuorimies tuli autoomme asti opastamaan, matkusti 10 kilometriä mukanamme, piirsi kartan ja neuvoi eteenpäin, mutta lopullisesti pelastuimme vasta kun bensa-asemalla tapaamamme englantia puhuva paikallinen asukas kauniisti pyydettyäni ajoi edellämme ratkaisevaan tienhaaraan, josta olimme jo kerran ohi ajaneet.

Iloisempia sattumuksia ja ystävällisyyttä

Kaliningradin laajennetun kiertoajelun aikana perustimme sambaorkesterin, joka sittemmin sai nimen Jääkukka eli Jégvirág. Kippari itse tarttui kitaraan ja muut (paitsi kuski ja kartturi) haalivat käsiinsä rytmisoittimia. Aikansa kesti, ennenkuin itsekukin löysi itselleen luontaisen instrumentin, mutta pian soi 'Az a szép' brasilialaiseen tyyliin. Yhtye on mieltynyt erityisesti lattarirytmeihin, mutta irtoaa kyllä suomalainen ja venäläinenkin musiikki tarvittaessa.


Pekan viinitarhalla Puolaan saavuimme puolenyön tienoilla, mutta jatkoimme neljän nukkuessa ja kahden ajaessa. Unkarin raja ylitettiin matkamittarin lukeman ollessa 2203, aikaa oli kulunut 2 vrk ja 11 tuntia. Keskiyöllä etsimme Pekan viinitarhaa Balatonin tienoilta, muttemme löytäneet. Niinpä suuntasimme lähimmälle leirintäalueelle järven rannalle. Kopissaan nuokkuva vahti ilmoitti, että kyllä sisään sopii tulla, mutta hän haluaa nähdä passimme. Ilmoitus sattuikin suoraan hermoon, sillä uskoimme jo päässeemme passien esittelystä (pahimmilla rajoilla neljä kertaa), ja aloimme nauraa hohottaa hillittömästi. Se oli kuitenkin vasta alkua, sillä vahti tuli vielä autollemme ja kysyi, olemmeko todella ymmärtäneet, ettei tämä ole tavallinen leirintäalue vaan nudistiranta. Osa matkalaisista huusi kuorossa, että ei mennä sinne. Mikäli en aivan väärin muista, ne olivat naisten ääniä, vaikka juuri saapuessamme tytöt matkustamossa hyräilivät Kotkan ruusun neljättä säkeistöä 'Tänä yönä onni suosii rohkeaa'. Majailimme sen yön hilpeissä tunnelmissa puun alla portin ulkopuolella, vahti ihmetteli saunakansan ujoutta.


Koimme useasti, että kyllä suomalaisena kelpaa olla Unkarissa. Keskiviikkona ylitimme Tonavan alkeellisella lossilla, jonka käyttövoimana toimi lautan kupeeseen köytetty hinaaja. Lossimaksun perijä yritti ensin kommunikoida saksaksi, mutta ihastui sitten ikihyviksi sukulaisiin, jotka puhuivat hänen omaa kieltään. Vähän myöhemmin sama toistui Kalocsan paprikamuseossa, missä tosin virkailija jonkin aikaa luuli Ullaa unkarilaiseksi. Museosta hankimme tuotetta, jonka olemassaolosta eivät kaikki unkarilaisetkaan ole tietoisia: paprikaöljyä. Sitä käytetään mausteena kuten paprikajauhettakin, mutta se on vahvempaa. Sittemmin ostimme kyllä torilta tuoreita paprikoita, jotka olivat miltei syömäkelvottoman väkeviä, ja kun sellaista käsiteltyään pyyhkäisi silmäkulmaansa, silmä turposi kuin hyönteisen pistosta.


Illalla tarjouduimme Kecelin kylässä kylpylään. Se oli jo suljettu ja ammeet valutettu miltei tyhjiin, mutta suomalaisten vuoksi hanat avattiin taas, saimme ajaa automme nurmikolle aivan altaan viereen eikä lysti tietenkään maksanut meille mitään, päinvastoin kylpylän pitäjä vieläpä tarjosi meille buffetin puolella oluetkin! Tappioksi kirjattiin ainoastaan rikkipitoisessa vedessä mustuneet hopeakorumme.


Ystäväperheeni Tóthit Oma lukunsa, joka tähän ei millään mahdu, ovat henkilökohtaiset ystävämme, joista luettelen muutamia: Róza, Éva, Gizi Mama, Margit, Marianna, Zsolt, Domonkos, Katalin, Marton ja tietenkin heidän läheisensä. Näistä ensin mainitun puoliso pappi Árpád esitteli meille kirkkonsa ja sikäläiset kastetavat. Kun hän, meidän ihailtuamme Unkarin luonnon kukkaloistoa, totesi että onhan suomalaisilla jääkukkia, päätimme kastaa automme Jääkukaksi, ja saman nimen sai myös sambaorkesterimme.


Kulttuuritalon juhla Sambaorkesteri suoritti ensiesiintymisensä Hajdúböszörményin kulttuuritalossa, jossa meille pidettiin tervetuliaisjuhla, debyyttikappale oli 'Myrskyluodon Maija'. Siitä se sitten alkoi syöttäminen, juottaminen, laulaminen, juhliminen, lahjominen, majoittaminen ystäväperheisiin, viininmaistajaiset ja halaukset ja lähtöitkut. Unkarissa oli kirsikkakausi mehukkaimmillaan, ja niinpä saimme ja söimme marjoja mahan täydeltä, jokunen kilo pilaantui kotimatkalla.

Luontoretkeilyä

Aamuporkkanat maittavat Jääkukka tapasi pysähtyä tuokioksi luonnonkauniisiin paikkoihin. Kävelimme Latviassa Vitrupen ihanalla hiekkarannalla, vierailimme Puolalaisessa tammimetsässä, virutimme varpaitamme Slovakian vuoristopurossa, uimme Balatonissa. Nukuimme yön Hortobágyin kansallispuistossa Ohati-järvien keskellä, mikä oli erityisen mieliinpainuva kokemus. Tuuli kovaa ja aallot loiskuivat läpipääsemättömien ruovikoiden takana. Linnut rääkyivät, hyönteiset sirittivät, sammakot kurnuttivat, ja mistä ne kaikki äänet olisi tunnistanutkaan, ilma oli ihanan lämmin ja täysikuukin paistoi. Idylli päättyi aamulla viiden-kuuden välillä tuuleen ja sateeseen. Aamutuimaan sateen tauottua ihailimme vielä isoja lintuja, jotka majesteettisin siiveniskuin kiertelivät ympäristössä. Niiden vastakohtana riitaisat sorsat rähisivät vedessä.


Mogyóroskassa Mogyoróskassa majailimme Pekan kesämökillä ja kiipesimme vuorelle vilkaisemaan Rákóczyn linnaa. Niukalti oli itse rakennuksesta jäljellä, mutta maisemat olivat avarat niin että kolmen tunnin patikkamatka ehdottomasti maksoi vaivan. Kylä oli varsinainen museo, siellä miehetkin astelivat niin verkkaisin askelin, ettei sitä voisi uskoa ellei olisi nähnyt. Väki oli seurallista, 'Jó napot!' tervehdittiin turistejakin. Illalla lauloimme täysikuun loisteessa rakkauslauluja, ja ehkäpä siinä vähän flirttailtiinkin viinin lämmittämässä tunnelmassa.

Yleistä matkustamisesta

Baltiassa autoilu ei ole pelottelusta huolimatta sen kummempaa kuin muuallakaan: kun on kurvi oikealle, käännetään rattia oikealle ja vastaavasti vasemman tapauksessa. Tiet ovat kohtuullisen hyviä, mutta käytännössä keskinopeus ehkä 70 km/t tien lävistäessä yhtenään kyliä. Puolassa on erittäin selkeät opasteet ja siellä on miellyttävää ajella yön rauhallisina tunteina. Unkarissa tiet ovat kapeahkoja eikä niillä oikein huvita ajaa matkailuautolla aina edes seitsemää kymppiä, taajamat hidastavat matkantekoa vielä siitäkin.


Matkamittariin kertyi yhteensä 5517 km, siitä 1168 km ajettiin Unkarissa. Yksi päivä meitä kuskattiin Hajdúböszörményin kaupungin autolla, täten meille jäi omaa ajoa 502 km/vrk. Hirvittävä määrä, mikä hoitui muutamilla rajuilla matkapäivillä (ennätys 1200 km/24 h), joten perillä ajelimme leppoisasti vajaat 200 km/pv. Bensakoneella varustettu Dethleffs-auto oli miellyttävä ajaa ja riittävän tehokas. Suihkukoppikin oli kyllä täynnä matkatavaroita. Auton kustannukset vuokrineen bensoineen lauttapaikkoineen ja muine lisukkeineen olivat 12000 mk, millä olisimme Vuorelasta voineet nipin napin käydä Budapestissä kääntymässä halvimmalla juna-lento-yhdistelmällä.

Että kannattiko?

Paluupäivänä Merjalla

Jo Unkarin rajalle saapuessamme koimme saaneemme enemmän elämyksiä kuin yhdeltä lomamatkalta on kohtuullista vaatia. Vähäisintä ei ollut oman joukkomme ystävyyssuhteiden vahvistuminen. Loppuarvosteluna täytyy sanoa, että köyhänä kuolisin, ellen olisi ollut mukana!


Vesa Pölkki


Sivun yläreunaan