Autolla Unkariin –
nelikymppisten riemuloma
Esihistoria
Kaikki alkoi siitä, kun Vuorelan ala-asteen opettaja Matti Manninen keksi 80-luvulla, että lähdetäänpä leirikouluun Siilinjärven ystävyyskaupunkiin Hajdúböszörményiin keväällä 1990, kun hänen silloinen luokkansa päättää ala-asteen. Yhteydenpito retkikohteeseen, joulukuusenmyynti ja muu rahankeruu loi vahvaa yhteishenkeä luokan oppilaiden vanhempien kesken. Matka toteutettiin, hoidettiin myös unkarilaisten vastavierailu kahta vuotta myöhemmin.
Jäi kaiho ja ystävyyssuhteet. Innokkaimmat perustivat opintokerhon, jossa
paneuduttiin sukulaiskansamme historiaan ja opiskeltiin kieltäkin. Heräsi myös
ajatus lähteä taas paikan päälle. Ajankohdaksi sovittiin kesä 94 'juhannukseksi
kotiin' -ajoituksella, ettemme jäisi keski-eurooppalaisten lomakauden jalkoihin.
Tarkoituksena oli kiertää tapaamassa hajallaan asuvat ystävämme ja vielä nähdä
vähän muutakin, ja kun lähtijöiden joukko oli erinäisten esteiden vuoksi supistunut
kuuden hengen rautaiseen ydinryhmään, katsoimme parhaaksi ja edullisimmaksikin
vuokrata matkailuauton Suomesta ja ajaa Baltian kautta edestakaisin. Matkan kestoksi
sovittiin 12 vuorokautta.
Kommelluksia ja passirumbaa
Lauantaina 11.6. pakkasimme automme ja starttasimme klo 9.59, kapteeni itse uhrautui ottamaan ensimmäisen ajovuoron. Sekamelska oli vielä kaamea tavaroiden etsiessä paikkojaan eikä väki ollut tottunut autossa asumiseen, niinpä ensimmäisessä kadunkulmassa Krisse lensi nurin lattialle kaapin ovi kourassaan. Hetkeä myöhemmin ajoin harhaan kotikylässäni, kuski raukka kun ei ollut koskaan ennen kääntynyt Vuorelan pohjoisesta liittymästä Kuopion suuntaan! Ysitien varrella tankkasimme juomavesikanisterit kirkkaasta lähteestä, ja vesi sitten palvelikin varsinaisena autojuomana koko viinimaahan suuntautuneen matkan ajan.
Tallinnassa klo 21 tankkasimme sataman bensa-asemalla 60 litraa 95E:tä, joka maksoi
n. 1.90 fim/l. Virossa kukkivat hevoskastanjat, sireenit, pihlajat, koiranputket,
niittyvillat. Pärnua lähestyessämme huomasimme, ettei auton lämmityslaitteesta tule
lämpöä, myös sisävalot paloivat milloin lystäsivät. Ajoimme Nesteen bensa-aseman
pihaan ihmettelemään, ja kun emme tulleet hullua hurskaammiksi ja yö pimeni, jäimme
nukkumaan. Kuusi henkeä koisi niin mukavasti, että suuntasimme taas tielle vasta
klo 4.30, vaikka kippari oli päättänyt ylösnousun ajaksi kello 3.00.
Voi meitä kokemattomia! Meillä on tarkat tiedot Nesteen asemien sijainnista, mutta
ajamme ohi kun menovettä vielä läikkyy tankissa runsaasti. Useimmat bensa-asemat
eivät myy 92:sta vahvempaa ainetta ja joudumme pulaan bensiinin vähetessä. Aikaa
tuhraantuu etsiskelyyn ja hintaneuvotteluihin maksaessamme dollareilla miellyttävän
muovirahan sijasta.
Liettuan ja Puolan välisen rajan ruuhkien takia matkustamme Venäjään kuuluvan
Kaliningradin kautta. Alueesta meillä ei ole karttaa, vain kahden sentin levyinen
kaistale 10-vuotiaassa koko Euroopan kartassa. Mutta meitähän ei pelota,
karttapahasen mukaan siellä on vain noin kolme tietä. Kaupunkiin pääsimme vaivatta,
mutta sieltä ulosajo oli tuskan takana. Se on iso kylä, paljon ihmisiä ja runsaasti
raitiovaunuja sekä muuta liikennettä. Risteilimme kaupungin laidalta toiselle
edestakaisin, kun tienviittoja ei ollut ensimmäistäkään ja kielivaikeudet
hankaloittivat kyselyä. Ystävällinen nuorimies tuli autoomme asti opastamaan,
matkusti 10 kilometriä mukanamme, piirsi kartan ja neuvoi eteenpäin, mutta
lopullisesti pelastuimme vasta kun bensa-asemalla tapaamamme englantia puhuva
paikallinen asukas kauniisti pyydettyäni ajoi edellämme ratkaisevaan tienhaaraan,
josta olimme jo kerran ohi ajaneet.
Iloisempia sattumuksia ja ystävällisyyttä
Kaliningradin laajennetun kiertoajelun aikana perustimme sambaorkesterin, joka sittemmin sai nimen Jääkukka eli Jégvirág. Kippari itse tarttui kitaraan ja muut (paitsi kuski ja kartturi) haalivat käsiinsä rytmisoittimia. Aikansa kesti, ennenkuin itsekukin löysi itselleen luontaisen instrumentin, mutta pian soi 'Az a szép' brasilialaiseen tyyliin. Yhtye on mieltynyt erityisesti lattarirytmeihin, mutta irtoaa kyllä suomalainen ja venäläinenkin musiikki tarvittaessa.
Puolaan saavuimme puolenyön tienoilla, mutta jatkoimme neljän nukkuessa ja kahden
ajaessa. Unkarin raja ylitettiin matkamittarin lukeman ollessa 2203, aikaa oli
kulunut 2 vrk ja 11 tuntia. Keskiyöllä etsimme Pekan viinitarhaa Balatonin
tienoilta, muttemme löytäneet. Niinpä suuntasimme lähimmälle leirintäalueelle
järven rannalle. Kopissaan nuokkuva vahti ilmoitti, että kyllä sisään sopii tulla,
mutta hän haluaa nähdä passimme. Ilmoitus sattuikin suoraan hermoon, sillä uskoimme
jo päässeemme passien esittelystä (pahimmilla rajoilla neljä kertaa), ja aloimme
nauraa hohottaa hillittömästi. Se oli kuitenkin vasta alkua, sillä vahti tuli vielä
autollemme ja kysyi, olemmeko todella ymmärtäneet, ettei tämä ole tavallinen
leirintäalue vaan nudistiranta. Osa matkalaisista huusi kuorossa, että ei mennä sinne.
Mikäli en aivan väärin muista, ne olivat naisten ääniä, vaikka juuri saapuessamme
tytöt matkustamossa hyräilivät Kotkan ruusun neljättä säkeistöä 'Tänä yönä onni
suosii rohkeaa'. Majailimme sen yön hilpeissä tunnelmissa puun alla portin
ulkopuolella, vahti ihmetteli saunakansan ujoutta.
Koimme useasti, että kyllä suomalaisena kelpaa olla Unkarissa. Keskiviikkona
ylitimme Tonavan alkeellisella lossilla, jonka käyttövoimana toimi lautan kupeeseen
köytetty hinaaja. Lossimaksun perijä yritti ensin kommunikoida saksaksi, mutta
ihastui sitten ikihyviksi sukulaisiin, jotka puhuivat hänen omaa kieltään. Vähän
myöhemmin sama toistui Kalocsan paprikamuseossa, missä tosin virkailija jonkin aikaa
luuli Ullaa unkarilaiseksi. Museosta hankimme tuotetta, jonka olemassaolosta eivät
kaikki unkarilaisetkaan ole tietoisia: paprikaöljyä. Sitä käytetään mausteena kuten
paprikajauhettakin, mutta se on vahvempaa. Sittemmin ostimme kyllä torilta tuoreita
paprikoita, jotka olivat miltei syömäkelvottoman väkeviä, ja kun sellaista
käsiteltyään pyyhkäisi silmäkulmaansa, silmä turposi kuin hyönteisen pistosta.
Illalla tarjouduimme Kecelin kylässä kylpylään. Se oli jo suljettu ja ammeet
valutettu miltei tyhjiin, mutta suomalaisten vuoksi hanat avattiin taas, saimme
ajaa automme nurmikolle aivan altaan viereen eikä lysti tietenkään maksanut meille
mitään, päinvastoin kylpylän pitäjä vieläpä tarjosi meille buffetin puolella oluetkin!
Tappioksi kirjattiin ainoastaan rikkipitoisessa vedessä mustuneet hopeakorumme.
Oma lukunsa, joka tähän ei millään mahdu, ovat henkilökohtaiset ystävämme, joista
luettelen muutamia: Róza, Éva, Gizi Mama, Margit, Marianna, Zsolt, Domonkos, Katalin,
Marton ja tietenkin heidän läheisensä. Näistä ensin mainitun puoliso pappi Árpád
esitteli meille kirkkonsa ja sikäläiset kastetavat. Kun hän, meidän ihailtuamme
Unkarin luonnon kukkaloistoa, totesi että onhan suomalaisilla jääkukkia, päätimme
kastaa automme Jääkukaksi, ja saman nimen sai myös sambaorkesterimme.
Sambaorkesteri suoritti ensiesiintymisensä Hajdúböszörményin kulttuuritalossa,
jossa meille pidettiin tervetuliaisjuhla, debyyttikappale oli 'Myrskyluodon Maija'.
Siitä se sitten alkoi syöttäminen, juottaminen, laulaminen, juhliminen, lahjominen,
majoittaminen ystäväperheisiin, viininmaistajaiset ja halaukset ja lähtöitkut.
Unkarissa oli kirsikkakausi mehukkaimmillaan, ja niinpä saimme ja söimme marjoja
mahan täydeltä, jokunen kilo pilaantui kotimatkalla.
Luontoretkeilyä
Jääkukka tapasi pysähtyä tuokioksi luonnonkauniisiin paikkoihin. Kävelimme
Latviassa Vitrupen ihanalla hiekkarannalla, vierailimme Puolalaisessa tammimetsässä,
virutimme varpaitamme Slovakian vuoristopurossa, uimme Balatonissa. Nukuimme yön
Hortobágyin kansallispuistossa Ohati-järvien keskellä, mikä oli erityisen
mieliinpainuva kokemus. Tuuli kovaa ja aallot loiskuivat läpipääsemättömien
ruovikoiden takana. Linnut rääkyivät, hyönteiset sirittivät, sammakot kurnuttivat,
ja mistä ne kaikki äänet olisi tunnistanutkaan, ilma oli ihanan lämmin ja täysikuukin
paistoi. Idylli päättyi aamulla viiden-kuuden välillä tuuleen ja sateeseen.
Aamutuimaan sateen tauottua ihailimme vielä isoja lintuja, jotka majesteettisin
siiveniskuin kiertelivät ympäristössä. Niiden vastakohtana riitaisat sorsat
rähisivät vedessä.
Mogyoróskassa majailimme Pekan kesämökillä ja kiipesimme vuorelle vilkaisemaan
Rákóczyn linnaa. Niukalti oli itse rakennuksesta jäljellä, mutta maisemat olivat
avarat niin että kolmen tunnin patikkamatka ehdottomasti maksoi vaivan. Kylä oli
varsinainen museo, siellä miehetkin astelivat niin verkkaisin askelin, ettei
sitä voisi uskoa ellei olisi nähnyt. Väki oli seurallista, 'Jó napot!' tervehdittiin
turistejakin. Illalla lauloimme täysikuun loisteessa rakkauslauluja, ja ehkäpä siinä
vähän flirttailtiinkin viinin lämmittämässä tunnelmassa.
Yleistä matkustamisesta
Baltiassa autoilu ei ole pelottelusta huolimatta sen kummempaa kuin muuallakaan: kun on kurvi oikealle, käännetään rattia oikealle ja vastaavasti vasemman tapauksessa. Tiet ovat kohtuullisen hyviä, mutta käytännössä keskinopeus ehkä 70 km/t tien lävistäessä yhtenään kyliä. Puolassa on erittäin selkeät opasteet ja siellä on miellyttävää ajella yön rauhallisina tunteina. Unkarissa tiet ovat kapeahkoja eikä niillä oikein huvita ajaa matkailuautolla aina edes seitsemää kymppiä, taajamat hidastavat matkantekoa vielä siitäkin.
Matkamittariin kertyi yhteensä 5517 km, siitä 1168 km ajettiin Unkarissa. Yksi
päivä meitä kuskattiin Hajdúböszörményin kaupungin autolla, täten meille jäi omaa
ajoa 502 km/vrk. Hirvittävä määrä, mikä hoitui muutamilla rajuilla matkapäivillä
(ennätys 1200 km/24 h), joten perillä ajelimme leppoisasti vajaat 200 km/pv.
Bensakoneella varustettu Dethleffs-auto oli miellyttävä ajaa ja riittävän tehokas.
Suihkukoppikin oli kyllä täynnä matkatavaroita. Auton kustannukset vuokrineen
bensoineen lauttapaikkoineen ja muine lisukkeineen olivat 12000 mk, millä olisimme
Vuorelasta voineet nipin napin käydä Budapestissä kääntymässä halvimmalla
juna-lento-yhdistelmällä.
Että kannattiko?
Jo Unkarin rajalle saapuessamme koimme saaneemme enemmän elämyksiä kuin yhdeltä lomamatkalta on kohtuullista vaatia. Vähäisintä ei ollut oman joukkomme ystävyyssuhteiden vahvistuminen. Loppuarvosteluna täytyy sanoa, että köyhänä kuolisin, ellen olisi ollut mukana!
Vesa Pölkki