Artikkeli Uutis-Jousessa 23.1.2003
Kitaristit tyrmässä Uralilla
Me kitaristit olemme vähän eriseuraisia ja viihdymme omassa joukossamme. Tästä ovat
osoituksena kitarafestivaalit, joilla kuullaan muita instrumentteja vain satunnaisina
lisukkeina. Olen aikaisemmin kirjoittanut tähän lehteen kaikkien kitarafestivaalien
äidistä, Unkarissa järjestettävästä Esztergomin kitarafestivaalista.
Lokakuussa 2002 työskentelin jo toista kertaa Uralin kitarafestivaaleilla
Tsheljabinskissa, joka Suomessa tunnetaan ydinjätteen käsittelypaikkana.
Festivaali noudatti tavallista kaavaa, johon kuuluu kitarakilpailu, konsertteja,
luentoja sekä mestarikursseja. Toinen Euroopan Unionista kutsuttu festivaalivieras
oli ruotsalainen Miro Simic, joka on maailmankuulu kynsiguru. Muistutan, että
kitaraahan näppäillään oikean käden kynsillä, ja kynsien viilaaminen, hoitaminen
ja vahinkotapauksissa korjaaminen on oma tieteenalansa, jonka huippuosaaja
kollegani ja ystäväni Miro on. Paljon kuulimme hyvää musiikkia lahjakkaiden
soittajien esittämänä, ahkeroimme kilpailutuomaristossa ja luennoimme ynnä opetimme.
Moskovan teatterikaappaus hallitsi puheenaiheita, ja maanantainen voittajien konsertti
jouduttiin peruuttamaan surupäivän vuoksi. Mutta en nyt kirjoita enempää itse
festivaalista, vaan siihen liittyneestä erityisestä "lähetystehtävästämme".
Miro on syntyisin Bosniasta, viimeiset 12 vuotta hän on ollut Ruotsin kansalainen
ja jo sitä ennen asunut siellä parikymmentä vuotta. Bosnian onnettoman sodan jälkeen
hän järjesti suuren kitaragaalan, jonka tuotoilla hankki kokonaisen kitaraorkesterin
soittimet, ja kuljetti ne Bosniaan, missä ne edelleen täyttävät tarkoitustaan.
Edellisellä matkallaan Uralin kitarafestivaaleille Miro kuuli Zlatoustin lastenvankilasta
(tai nuorisovankilasta), ja sai ajatuksen, että voisihan sinnekin tuoda lohtua
toimittamalla kitaroita.
Miro on sosiaalisesti lahjakas, ja niinpä hänelle ei ollutkaan ongelma saada
ystäväpiiristään varsin edustavaa kitaristijoukkoa esiintymään Kitaragaalassa nro 2,
Ranskasta asti tuli neljä. Tunnuksella "Kitaralla paremman maailman puolesta"
järjestetty gaala toteutui yhtenä päivänä viiden tunnin konserttina, jossa esiintyi
kymmeniä kitaristeja. Sponsorien tukema tapahtuma tuotti riittävästi varoja kuuden
kitaran hankkimiseen espanjalaiselta valmistajalta. Uralilla Sharif Muhatdinov,
festivaalin organisaattori ja yksi Uralin kitaratrion soittajista, neuvotteli meille
pääsyn vankilaan (Venäjäksi tjurma). Itse liityin mukaan joutumatta näkemään vaivaa
ennakkovalmisteluista; olin sopinut meneväni festivaaleille ja vastasin myöntävästi
Miron pyyntöön vankilaprojektiin osallistumisesta. Festivaalin aattoiltana Pietarissa
Pulkovon lentokentällä tapasin sitten pitkästä aikaa Miron, jolla oli henkilökohtaisen
matkalaukkunsa ja kitaransa ohella iso pahvilaatikko, joka kätki ne kuusi kitaraa.
Maksettuamme roimasti rahaa tavaroittemme ylipainosta pääsimme Tsheljabinskin koneeseen,
ja aamukuudelta Uralin aikaa olimme perillä Sharifin hoivissa.
Festivaalin päätyttyä me kolme asialle vihkiytynyttä matkustimme toista tuntia länttä
kohti, ihan Eurooppaan asti, matkan varrella ohitimme kyltin "Moskova 1700 km".
Ural-vuoristo ei sillä kohdalla ole erityisen korkea, vaan tien kahta puolen on
viljapeltoja sekä koivumetsiä, joissa kaikki puut ovat oudosti saman kokoisia, kuin
suomalaisella metsitetyllä pellolla. Päämäärässämme Zlatoustin lastenvankilassa
pääsimme yllättävän vaivattomasti sisään, kävimme ensin pienellä tutustumislenkillä
ja kokoonnuimme luentosalin tapaiseen tilaan, missä purimme kitarat paketeistaan.
Venäjän vankilat maineensa perusteella ovat ylitäysiä surkeita tautipesiä, ja minäkin
katsoin asiakseni käydä ennen lähtöäni rokotuksissa. Mutta matkakohteemme ei vaikuttanut
ollenkaan niin kauhistuttavalta kuin ennakko-odotukseni. Rakennukset ovat vanhoja mutta
kohtuullisen ehjiä ja puhtaita, piha-alueet ovat suorastaan nättejä. Vangit asuvat noin
15 hengen tuvissa, joissa vuoteet vievät puolet lattiapinta-alasta, seinillä on kukkia
ja taulujakin. Vankilassa on 250 mustiin puettua poikaa, joilta on tukka leikattu;
useimmat vangit ovat lukioikäisiä. Poikien ruokaakin pääsin maistamaan, ja se oli hyvää
ja monipuolista, mutta vihannesta kuitenkin kaipasin. Vartijat eivät kanna aseita
ainakaan näkyvillä, mutta kuri on sotilaallinen ja vartijan lähestyessä pihalla oleilevaa
poikaryhmää joukko tervehtii yhteen ääneen karjaisten. Asuntolansa käytävälläkin
yksittäiset pojat tervehtivät jokaista vierasta sanomalla "trast", niin muuten tekevät
myös siviililapset laitoksen ulkopuolella!
Vaikka vankilan ulkoiset puitteet ovatkin siistit, riipaisi kuitenkin kuulla, että
siellä sovitettiin pitkiä tuomioita, jopa 7 – 9 vuotta taposta, joka oli tehty 15-vuotiaana
ja humalassa. Lastenvankilasta on kyllä ymmärtääkseni mahdollista päästä kesken pois,
jos vanki kuntoutuu vakuuttavasti. Mutta tutustuin sellaiseenkin isättömään poikaan,
jonka äiti oli katkaissut kaikki kontaktit, mihinpä hän menisi? Milloin vangin kakku
jatkuu hänen täyttäessään 18 vuotta, hän voi oman valintansa mukaan joko siirtyä
aikuisten vankilaan tai jäädä vielä 21-vuotiaaksi asti lastenvankilaan.
Kolmisenkymmentä poikaa ohjattiin ensimmäiselle kitaratunnillemme, ja heistä
valitsimme puoli tusinaa aktiivioppilaiksi, eivätkä kaikki heistä pitäneet kitaraa
sylissään ihan ensimmäistä kertaa. Miro on kouliintunut Ruotsin kunnallisessa
musiikkikoulussa ohjaamaan aloittelijoiden ryhmiä, ja kun hän on mukaansatempaava
esiintyjä ja puhuu melkoisesti venäjää, ei työskentelyssä ollut valittamista.
Hän jopa oppi kuuden pojan nimetkin melkein kertakuulemalta. Opetimme kappaleita,
joissa oppilaamme saivat säestäjän osan, tai pääsivät laulamaan kuten kuuntelijatkin.
Tunti meille suotiin aikaa, vaikka olisimme mielellämme työskennelleet kolme tai neljä.
Muutamia siviilihenkilöitä seurasi opetustamme kiinnostuneena, he olivat vankilankoulun
opettajia. Heidän tukemanaan Miro sai luvan seuraavana päivänä kuvata työskentelyämme
sekä valokuviksi että videoksi, mikä ensin oli kiellettyä. Sovimme myös, että
kitarakurssi päätetään konserttiin.
Toisena päivänä jatkoimme työskentelyä samojen kuuden nuorukaisen kanssa. Talostakin
löytyi pari kitaraa, joista toinen osoittautui käyttökelpoiseksi, toinen taas olisi
vaatinut suurempaa restaurointia. Asetimme riman vähän edellispäiväistä korkeammalle
ja jaoimme hiukan tehtäviä yhtyeen jäsenten kesken. Koulutus kesti taaskin vain tunnin,
minkä päätyttyä kokoonnuimme saliin, jossa oli oikein mukava kuuluvuus. Paikalla
olivat kaikki vangit sekä toistakymmentä siviilipukuista kuulijaa. Kuusi oppilastamme
tulivat innolla lavalle, soitimme ja lauloimme heidän kanssaan, esitimme muutaman
soolonkin. Harjoitellut yhtyekappaleet soivat varsin täyteläisesti, ja yleisökin eli
hymyillen mukana ja osoitti voimakkaasti suosiotaan. Onnellisia olimme me opettajatkin,
kun työmme otettiin riemulla vastaan.
Harras toivomme on, että kitarat pysyvät ehjinä ja toiminta jatkuu, mikä tietysti
edellyttää jonkun asiansa osaavan paikallisen sitoutumista tehtävään. Ja epäilemättä
me kitarayhtyeen alkuunpanijat tulevilla Uralin matkoillamme käymme taas tyrmässä.
Entä se perimmäinen kysymys: kannattiko? Venäjällä on valtaisat isommatkin ongelmat.
Mutta silti maailman muuttamisen paremmaksi voi aloittaa vaikka keräämällä maasta
roskan päivässä. Uskomme, että kitaroiden mahdollistaman taideterapian tuloksena ainakin
joku vangeista onnistuu kokoamaan yhteen itsensä sirpaleet, ja pystyy vapauduttuaan
pysymään vankilan ulkopuolella. Vankilaan mennessämme ovivahti käski Miroa avaamaan
kitarakotelonsa ja esittelemään sen sisällön; Miro totesi että tämä on hänen
Kalashnikovinsa. Kitara on todella voimakas ase maailman muuttamisessa!
Vesa Pölkki